alla kuin peiton kätköissä piileskelevät eläimet, ja vähitellen
nuo maisemat hahmottuivat täysin tunnistettaviksi
paikoiksi lapsuuteni Tiitonrannan pihapiirissä. Siinä
oli sata metriä pitkä kuusiaita ja sen takana romukasa ja
rusentuneessa tynnyrinpuolikkaassa kuollut lintu, jota
pikku-Mika ei uskaltanut liikuttaa eikä edes koskettaa,
koska halusi uskoa sen olevan taivaasta pudonneen enkelin
jäänteet. Ja tuossa näkyi naapuritilan villiintynyt
peltosarka, joka kasvoi jo pajua ja horsmaa, ja jonka keskellä
Mika seisoi lapio kädessä valmiina kaivamaan saveen
metrin syvyisen kuopan. Kuolema selosti nukkuvan
Mikan unia ja piti huolta, että Mika pysyi hänen
hellässä huomassaan eikä harhautunut liian kauas takaisin
elävien pariin, missä hän ei ollut koskaan tuntenut
oloaan kotoisaksi. Edellinen oli siis unen sisäistä kerrontaa,
ei minun kirjoittajan valitsemia sanoja, tai tässä taisi
nyt olla kolme kertojaa: kuolema, kuolemaa kuvaava
kertoja ja minä Mika, joka kuvailen tätä kuvailua.
Heräsin siihen, että Kuolema silitti kättäni hyvin kevyesti,
mikä aistieni virottua tarpeeksi osoittautui Malla
Mari Tarvaisen kosketukseksi, jolla hän halusi lopettaa
äänekkään kuorsaukseni, kuten hän hienovaraisesti
kuiskasi korvaani.
Lukuvuoden aloittava henkilöstökokous loppui tähän,
enkä osannut aavistaa, miten elämäni tulisi seuraavien
tuntien aikana muuttumaan, kun työkavereille heitettyjen
tervehdysten jälkeen vapautin itseni elokuisen
päivän lämpöön ja suuntasin takaisin kohti Vaajakoskea
tekstiviestillä lähetetty ostoslista puhelimeni muistissa,
18