ja halujani suuntaan, jota en ollut koskaan uskonut kannattavani
tai tiennyt edes ymmärtäväni, ja juuri kun
koko auditorion väki oli nousemassa ylös ja poistumassa
lounaalle, jokin hallitsematon yllyke kohotti minut
ylös penkistä ja pani suuni lausumaan kysymyksen ”miten
pääsee mukaan”. Auditoriossa tuli niin hiljaista, että
kuulin kuinka kattoon upotetun ilmanvaihtolaitteiston
sisällä irrallinen teipinpala läpsytti peltiputken seinää.
Vaikka Malla-Mari Tarvainen oli itsekin hyvin tohkeissaan
visioista, joita hankkeiden esittelijät meille
maalasivat, minun suhtautumiseni meni häneltä yli, ja
ennen kuin Kyvyt käyttöön -hankkeen punaposkiset ja
runsaasti hikoilevat ex-opettajat / nykyiset projektikoordinaattorit
ehtivät vastata kysymykseeni, tunsin kuinka
joku tarrasi käteeni ja veti minut takaisin penkkiin. Sen
lisäksi että olin ylireagoinut, kysymykseni oli turha, sillä
me olimme tämän organisaation työntekijöinä automaattisesti
mukana, kuten Malla-Mari tiukkasävyisesti
korvaani kuiskasi.
Mitä hikoiluun tuli, olin vuosien saatossa pannut
merkille, että opettajat olivat erityisen voimakkaasti hikoileva
ihmisryhmä. Suhteessa siihen fyysiseen rasitukseen,
jonka puhuminen ja käsien heiluttelu tuottivat,
opettajien perspiraatiotaso oli aivan omaa luokkaansa,
sillä jos rinnalle olisi pantu joku oikeaa fyysistä työtä tekevä
ihminen, vaikkapa betoninraudoittaja, opettajien
hientuotto olisi pessyt mennen tullen nämä todelliset
lihasten käyttäjät, ja tästä voikin päätellä, että opettajien
hikoilun alkuun paneva syy ei voinut olla pelkkä
13