Syyslukukauden aloittavan kokouksen luonteeseen
kuului, että jokainen paikalle ilmaantuva opettaja näytti
aina hyvältä ja ruskettuneelta, eri tavoin virkistyneeltä
ja jollakin merkillisellä tavalla muuntuneelta ikään kuin
kasvonpiirteet olisivat tulleet selvemmin esille, mikä
saattoi ilmetä myös vanhentumisena mutta ei koskaan
pahana vanhentumisena vaan jotenkin terveenä ja ”aina
vain kohti parempaa” -tyylisenä kypsymisenä. Siksi sain
nytkin hämmästellä, kuinka vereviä ja raikkaita ihmiset
silmieni edessä olivat, varsinkin kun itse koin järkytykseni
vuoksi, että olin kalpea ja vähintäänkin säikähtäneen
näköinen.
Kuuntelin, kuinka kollegani Malla-Mari Tarvainen
oli kesällä juossut kolme maratonia, käynyt kaksi kertaa
ulkomailla, löytänyt miesystävän ja jättänyt hänet
sekä muuttanut uuteen asuntoon, toisin sanoen hän oli
viettänyt ihan normaalin kesän, minkä jälkeen oli ihana
taas päästä töihin, mihin minä totesin avomielisyyden
puuskassani, että ”minua potkaistiin päähän” – kaikista
maailman ihmisistä kollegani Malla-Mari Tarvainen
oli ensimmäinen, jolle paljastin tilanteeni. ”Sama täällä”,
hän sanoi ja nauroi päälle tavalla, joka toi mieleen mustavalkoiset
filmit Dresdenin pommituksista.
Mitä minulle oli tapahtunut? Olinhan herännyt
aamulla
syyslukukauden ensimmäiseen työpäivään aivan
samalla tavalla kuin olin tehnyt jo viidentoista
vuoden ajan ja pukenut puhtaat vaatteet ylleni, keittänyt
kahvini, hakenut sanomalehden, voidellut leipäni
ja niellyt kaiken sen, mitä käteni suuhuni työnsi, jos
10