ammatilliseen koulutukseen valmistavassa oppilaitoksessa
jo viidentoista vuoden ajan. Tehtäväni oli ottaa
vastaan peruskoulun jälkeen ilman opiskelupaikkaa jääneet
nuoret ja yrittää löytää heille tapa, jolla he pääsisivät
eteenpäin elämässään, mikä tarkoitti joillekin peruskoulussa
opiskeltujen asioiden kertaamista ja parantamista,
kuten luku- ja laskutaidon, toisille yleisen elämänhallinnan
eli syömisen ja nukkumisen harjoittelua ja kolmansien
kohdalla edes jonkinlaisen elämänhalun ja tulevaisuudenuskon
16
valamista.
Ruokailuhetken loputtua seurasin Malla-Mari Tarvaista
takaisin auditorioon, ja tovin tuolissa istuttuani
olin vakuuttunut, että olin kuvitellut koko potkun. Se oli
ollut ajatusharha tai eräänlainen hermostollinen oikosulku,
jonka olin tulkinnut iskuksi tai potkuksi. Olihan totta,
että vähän väliä ihmisen ruumiiseen tuli kaikenlaisia
pistoksia ja tuntemuksia, joiden alkuperää ei voinut selittää
muulla kuin synapsien välisellä jakeluhäiriöllä.
Tämän päätelmän huojentamana rentouduin tuolissani
erinomaisesti, ja äkillinen väsymys iski kimppuuni
sellaisella voimalla, että nukahdin pehmeään penkkiin
kuin pienokainen heti kun yksikönjohtaja aloitti strategiatyöryhmän
raportin esittelyn.
Näin unta, jossa olin samaan aikaan Kuolema, siis se
tuttu simbergiläinen naivistinen personifikaatio pääkalloineen
ja mustine viittoineen, ja tämä tavallinen elävä
Mika, joka siinä auditorion penkillä nukkui kuola
poskella valuen. Kuolema, joka olin siis minä itse, istui
nukkuvan Mikan vieressä ja katseli hellästi, kuinka tuo