toinen puoli minusta näki unta lapsuuden maisemista.
Näin tämän Kuoleman näkökulmasta ikään kuin elokuvallisena
kuvavirtana, jonka hän ”näki” nukkuvan Mikan
suljettujen silmien takana. Todellisuudessahan Kuoleman
oli mahdotonta tietää, mitä Mikan pään sisällä
tapahtui, vaikka hän oli itse Kuolema, jolla luulisi olevan
vaikka minkälaisia yliluonnollisia kykyjä. Mutta tämän
unen kerronnallisessa maailmassa Kuolemalla ei ollut
kykyä päästä ihmisen ajatuksiin, hän ainoastaan samaistui
ihmiseen niin kuin toinen ihminen tekee ja tunsi sen,
mitä ihminen tunsi, lyhyesti sanottuna hän kuvitteli kaiken
omassa mielessään. Toinen kysymys tietenkin oli,
miten hyvin tai osuvasti Kuolema pystyi Mikan sisäistä
maailmaa kuvittelemaan, vaikka he olivat sama henkilö,
sillä eihän kahden fyysisesti irrallisen olion ollut mahdollista
niin sanotusti ymmärtää toisiaan jo pelkästään
siksi, että välittääkseen viestin ilman halki toisen vastaanotettavaksi
he tarvitsivat jonkin kielen, jota tulkitsemalla
he yrittivät vertailla tulkintojaan tulkinnoistaan,
ja niin edelleen loputtomiin, ja nythän nämä kaksi oliota
eivät edes keskustelleet keskenään.
Nämäkin pohdinnat kuuluivat ikään kuin unen ääniraitaan,
joka oli siis unennäkijän eräänlaista sisäistä monologia,
sanalla sanoen koko asetelma tuntui heti omituiselta
ja keinotekoiselta mutta silti oikealta, mikä on
ominaista ja mahdollista vain unelle, jossa ristiriitaiset
elementit voivat olla läsnä yhtä aikaa ja muodostaa orgaanisen
merkitysyksikön. Joka tapauksessa Kuolema
katseli, kuinka silmäni liikkuivat suljettujen luomien
17