Au s c hwi t z i n k a k sos e t
väristä. Niihin aikoihinhan tytöillä oli aina leninki,
ei koskaan housuja tai haalareita. Äiti valitsi
Miriamille ja minulle aina viininpunaista, puuterinsinistä
tai vaaleanpunaista. Kun mitat oli otettu,
löimme lukkoon sovituspäivän, ja kun tulimme
takaisin, ompelijattarella oli leningit valmiina
viimeistelyä varten. Ne olivat joka kerta malliltaan
ja väriltään täysin identtiset – täydellinen, yhteensopiva
14
vaatepari.
Pystyimme hämäämään yhdennäköisyydellämme
kaikkia muita paitsi isäämme, joka erotti meidät
toisistamme luonteemme perusteella. Hän tunsi
kehonkieleni ja eleeni ja arvasi, kumpi on Eva ja
kumpi Miriam heti kun avasin suuni. Vaikka sisareni
oli syntynyt ensimmäisenä, minä olin parivaljakon
johtaja. Olin myös sanavalmiimpi. Jos meidän
lasten piti suostutella isämme johonkin, isosiskoni
Edit pisti minut asialle.
Isäni, joka oli vakaumuksellinen juutalainen, oli
aina toivonut perheeseen poikaa, sillä niihin aikoihin
vain pojat saivat osallistua jumalanpalvelukseen
tai lausua Kaddišin, juutalaisten suruaikaan liittyvän
rukouksen. Mutta isäni ei saanut koskaan poikaa,
ainoastaan sisareni ja minut. Koska olin kaksosista
nuorempi ja hänen viimeinen lapsensa, hän
katsahti usein minuun ja sanoi: ”Sinusta olisi pitä