Au s c hwi t z i n k a k sos e t
”Ei!”
”Äiti! Äiti! Ei!”
Miriam ja minä itkimme ja huusimme. Kurottelimme
käsiämme kohti äitiä, joka yritti rimpuilla
käsivarret levällään irti vartijan otteesta juostakseen
meidän peräämme. Vartija kuitenkin paiskasi äidin
tylysti laiturin toiselle puolelle.
Itkimme, kiljuimme ja anelimme vartijaa päästämään
meidät, mutta äänemme hukkuivat yleiseen
kaaokseen ja epätoivoon. Ei auttanut, vaikka
kuinka huusimme. Koska meillä oli samanlaiset viininpunaiset
mekot ja olimme identtiset kaksoset,
erotuimme helposti likaisten, uupuneiden juutalaisvankien
joukosta. Meidät oli valittu. Pian kohtaisimme
kasvotusten Josef Mengelen, natsitohtorin,
jota myös Kuoleman enkeliksi kutsuttiin. Juuri
hän teki päätökset siitä, ketkä asemalaiturilla olleista
saivat elää ja ketkä joutivat kuolla. Mutta silloin
emme vielä tienneet sitä. Tiesimme vain, että olimme
jääneet yhtäkkiä ypöyksin. Olimme vasta kymmenvuotiaita.
Emmekä näkisi äitiä, isää, Editiä ja Alizia enää
10
koskaan.