4
Perjantai 7. joulukuuta
Porsche pysähtyi kymmenen sentin päähän Georgiesta. Kymmenen
senttimetrin. Vielä parikymmentä päälle, niin se olisi iskeytynyt häneen.
Georgie tuijotti autoa vähän aikaa järkyttyneenä. Tuulilasin takana
istuva ajaja, jolla oli aurinkolasit silmillä ja lippalakki, näytti
myös pelästyneeltä. Georgie pudisti päätään, levitti kätensä ja sanoi
raivoissaan: ”Ei ole totta!”
Marcus avasi ikkunan ja nojautui hieman ulos. Sitten hän näki
16
naisen kunnolla ja jähmettyi.
Lynette.
Oliko siinä tosiaan Lynette? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Ei, ei se ollut mahdollista. Ei voinut olla. Vai voiko?
”Ajoit päin punaisia!” nainen sanoi vihaisesti. ”Oletko värisokea?”
”Olen pahoillani”, Marcus sanoi. ”Olen –.”
Nainen pudisti päätään ja lähti juoksemaan.
Marcus tuijotti häntä ihmeissään. Vanhat tunteet tulvahtivat
taas mieleen.
Nainen oli juuri sellainen kuin hän kuvitteli Lynetten olevan nyt
– kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Upea kaunotar, ihastuttava
ja todella timmissä kunnossa.
Olisipa ironista, jos hän olisi ajanut naisen yli ja tämä oli tosiaan
Lynette.
Saattoiko se olla edes mahdollista? Ainakin se olisi uskomaton
sattuma.
Tai kohtalo.
Hän ei ollut koskaan yrittänyt etsiä Lynetteä – eihän hän edes
tiennyt Lynetten sukunimeä. Sitä paitsi hän tajusi hyvin, että koko
romanssi oli ollut korkeintaan koulupojan ihastusta. Tämä hetki
palautti silti sen kesän elävästi mieleen. Sen tytön. Kaikki kömpelöt,
kiihdyttävät hetket, jolloin tyttö oli hyväillyt häntä, hetket, jotka hän
oli elänyt uudelleen lukemattomia kertoja mielessään. Ja eli joskus
vieläkin rakastellessaan Clairen kanssa. Ajatteli sitä, mitä Lynette
oli luvannut. Luvannut, mutta ei koskaan toteuttanut.