Kalastajan mökki
pienen myllykylänsä kaupunginosaksi. Näin ajattelivat monet
muutkin sääksmäkeläiset, ja ajattelevat varmaan edelleen.
Olen kertonut Pentille tarkemman tulopäiväni postikortilla,
jossa sorsapoikue lipuu ruovikossa ja sen päällä on kaunokirjaimin
teksti Tämä aika on meidän. Pentti valitteli puhelimessa,
että ei kesäisin viihdy mökissään, Vähä-Uotilassa.
Ihmettelin tuota lausumaa, ja perille saavuttuani ihmettelen
vielä enemmän.
Palaan oikeaan tienhaaraan, jätän auton levennykselle tien
viereen ja kävelen loppumatkan. Pieni hämyinen tienpätkä
johtaa läpi vaaleanvihreän haavikon ja tumman kuusikon, sitten
tulee näkyviin kukkivia sireeneitä, niittyä, kasvimaa ja punainen
tupa – jota hetken luulen päärakennukseksi. Oikealla
näkyy idyllinen vinttikaivo ja unkarinsyreeni, suoraan edessä
ulkorakennus, ja lopuksi ilmestyy näkyviin pienellä kummulla
valtavan kuusen alla sijaitseva kalastajan mökki. Sen tulija
huomaa vasta viimeiseksi. Kolmesta rakennuksesta muodostuu
suojaisa pihapiiri, jota metsä reunustaa rakennusten takaseinää
viistäen. Yhdeltä
suunnalta piha on auki, itään pellolle.
Piha on tuulensuojainen ja noustuani autosta tunnen miten
helteiseksi iltapäivä on käymässä. Ylhäällä mökin ovi avautuu
ja tuuheatukkainen mökin isäntä lähtee reippain askelin astelemaan
minua vastaan. Yllä flanellinen ruutupaita, vyöllä puukko.
Komea ja karismaattinen, ajattelen mielessäni. Ja vähän
synkkä.
Pentti kutsui minut käymään luonaan Tenholassa käydessään,
ja illanvieton aikana syntyi ajatus yhteisestä retkestä Pohjois
Savon Talaskankaalle, mistä parhaillaan käydään metsätaistelua
13
luonnonsuojelijoiden ja valtion välillä.