147
Uudelle uralle
IKL:n järjestörakenteelle ei löydy 1930-luvun Suomesta vertailukohdetta
(paitsi tietysti piskuiseksi jäänyt SKJ), sen verran erikoinen
se oli. Sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta puolueiden organisaatiot
olivat löyhiä. IKL ei ollut mikä tahansa poliittinen yhdistys, sillä
sen jäsenyys velvoitti toimimaan. Jokaiselle jäsenelle pyrittiin määrittelemään
paikka järjestössä. Toimivista jäsenistä oli koulutuksen
kautta tarkoitus kehittää Saksan kansallissosialistien Sturmabteilung
des N.S.D.A.P:n eli SA-joukkojen kaltainen poliittisia päämääriä
toteuttava iskujoukko.
Muistelmissaan Susitaival kertoi tarkoituksenaan olleen muodostaa
IKL:stä mahdollisimman kurinalainen järjestö, joka ”käsittäisi
joukon yksikköjä, jotka yhdessä muodostaisivat poliittisen organisaation,
joka voisi painostusryhmänä vaikuttaa eduskuntapuolueisiin
ja tuonnempana itse tuoda omat edustajansa Arkadianmäelle”.
Ensimmäisiä tehtäviä järjestötoiminnan johtajalle oli ottaa osaa
jäsenille tarkoitetun asukokonaisuuden suunnitteluun. Puku oli tärkeä
tekijä luotaessa mielikuvaa yhtenäisestä järjestöstä, mutta se oli
myös merkittävä rahanlähde IKL:lle. Susitaipaleen ehdotus hyväksyttiin
johdon kokouksessa maaliskuussa 1933. Järjestöpukuun kuului
musta paita ja sininen solmio. Housuina käytettiin suoria tummia
housuja, mikäli jalassa oli kengät. Saappaiden kanssa käytettiin tummia
pussihousuja. Naisten vaateparsi oli sama sillä poikkeuksella, että
he käyttivät tummaa hametta. Lisäksi johtajille vakiintui käyttöön
esimerkiksi järjestökursseilla oltaessa armeijasta tuttu olan yli kulkeva
komentohihna.
Susitaipaleen luoman järjestöpuvun esikuvaa ei tarvitse hakea
Italiaa kauempaa. Mussolinin johtamat fasistithan käyttivät mustia
paitoja. Samoin tervehdystapa – oikean käden nosto miltei pystysuoraan
ylös – oli italialaista perua. Vihtori Kosola on tosin väittänyt
muistelmissaan, että asu ja tervehdys olivat syntyneet sattumalta