155
Kiivasta politikointia
Piirien yläpuolella oli järjestötoiminnan johtaja (järjestöjohtaja)
sekä IKL:n johto, joka oli aluksi kuusi- ja myöhemmin kolmimiehinen.
Järjestöjohtajan apuna toimi Helsingissä sijainnut keskustoimisto,
jonka tehtävänä oli suunnitella ja valvoa järjestön toimintoja.
Keskustoimistoon kuuluivat järjestötoiminta-, suunnittelu-, talous-
ja nuorisojaostot. Järjestön korkein elin oli vuosittain kokoontuva
edustajakokous. Se päätti sellaisista suurista linjoista kuin (puolue)
ohjelmasta. IKL:n rakenne oli sotilaallisen hierarkkinen: jokaisella
portaalla oli oma vastuunalainen johtajansa, joka otti vastaan käskyjä
ja oppi antamaan niitä.
Susitaipaleen luoma organisaatio oli sen verran laaja ja moniaalle
polveileva, ettei se koskaan tullut täysin toimintakykyiseksi järjestön
ainaisen varojen puutteen takia.
IKL:stä ei tullut ideologisesti saksalaiskopiota, vaan alkuaikoina
liikuttiin samoilla linjoilla kuin lapuanliikekin oli ollut. Marxilaisvastaisuus,
puoluevaltaisen demokratian pilkkaaminen ja maanpuolustustahdon
korostaminen olivat keskeisiä teemoja IKL:n julistuksessa.
Lopulliseksi päämääräkseen liike ilmoitti sisäisesti ja ulkoisesti
voimakkaan Suomen luomisen.
Nämä teemat vetivätkin aluksi järjestöön runsaasti väkeä. Susitaival
aloitti jäsenvärväyksen Helsingissä maaliskuun lopulla 1933. Vuoden
lopussa jäseniä oli noin 30 000. Vuoden 1934 lopussa jäseniä oli
jo vajaat 67 000, joista kaksi kolmasosaa oli miehiä. Suurimmillaan
IKL:llä lienee ollut noin 80 000 jäsentä 1930-luvun lopulla, joten se
oli jäsenmäärältään huomattavasti kaikkia puolueita suurempi. IKL
pyrki saamaan kannatusta kaikilta suomalaisilta: maanviljelijöiltä,
työläisiltä ja sivistyneistöltä. Käytännössä liikkeen vankin tuki tuli
viimeksi mainitusta ryhmästä, etenkin ylioppilailta ja virkamiehiltä:
IKL oli keskiluokkainen puolue.