yhteys siihen palasi, ja hän tunsi kaiken, minkä se tunsi sillä
hetkellä. Ruumiissa vallitsi läpitunkematon pimeys. Henkilintu
räpisteli otsaluuta vasten. Se halusi vapaaksi ruumiin raskaista
kahleista. Myrkky oli levinnyt vatsasta kaikkialle, halvaannuttanut
aistit ja salvannut keuhkot. Lihakset olivat kouristuneet
kivikoviksi. Väsynyt sydän muljahteli harvakseltaan. Kaikkivaltias
raastava kipu hallitsi kylmenevää kalmoa. Tommo ei
rohjennut palata elämään, ellei tuska ensin hellittänyt.
”Jos henkeni olisi todella vapaa, jättäisin elämän keskisessä
katsomatta taakseni. Luopuisin kivusta ja… huonosta omastatunnosta”,
Tommo murahti. Häpeä oli hänelle tuttu tunne, ja
siksi se tuntui niin pahalta. Hän kääntyi hitaasti ympäri. Valkoinen
valo kiinteytyi lumimaisemaksi, jonka yllä taivas oli raskas
jääkiteisten pilvien painosta. Vainajala oli hänen painajaistensa
loputon lumiaava.
”Täällä näyttää aivan samalta kuin auringonkansan mailla,
jonne Kuikka on loitsinut ankaran takatalven Lokan rummulla.
Kuka hullu haluaisi viettää ikuisuutensa ikilumessa ja pakkastuulen
tuiverruksessa?” Tommo kysyi pettyneenä. Hän ojensi
kätensä sivuilleen ja katsoi taivaalle. Valtavat hiutaleet leijuivat
kohti peurapeskin hihoja ja hänen kasvojaan. Ne satoivat
suoraan hänen lävitseen, eikä hän tuntenut niiden kylmyyttä.
Mutta keskisessä Päiven lapset elivät viimeisiä viikkojaan tappavassa
pakkasessa, jossa mikään elollinen ei selviytyisi. Ruoka
loppuisi, kun raadotkin olisi syöty. Silloin Syöjätär astuisi kynnyspuiden
yli, ja kotatulet tukahtuisivat.
”Vetehisen tytär, Pyrytär ja metsänneidot anoivat, että tuhoaisin
rummun. En kyennyt edes kierolla juonella saamaan
sitä takaisin viholliskansan lovinoidalta. Petin kaikki, jotka
14