hän kääntyi sen puoleen. Susihaltia ei ollut huolissaan, joten
hänkin jätti sen omiin oloihinsa.
Hän nosteli hämmentyneenä jalkojaan ja käsiään nähdäkseen
ne paremmin. Hänen yllään oli helmiäisenä kimmeltävä
peski ja luunvalkoiset nahkahousut. Hiukset muistuttivat hienoa
hengityshuurua pakkasessa. Iho loisti kuin kuutamo, ja
kynnet hohtivat ukkoskivinä. Hän oli kevyt ja huokoinen kuin
joku olisi rakentanut hänen uuden ruumiinsa pelkästä usvasta
ja kuuran kimmellyksestä. Hänen mieleensä palautui elävänä
sakea lumisade päivänä, jona oli nähnyt karhun polkeman uran
utukalla, ja samassa kaikki muistot palasivat.
”Olen Tommo. Hukka-Tommo. Susipoika”, hän muisti ja
oivalsi
myös, kuka häntä oli vaaninut äsken. ”Jos olisin tiennyt,
millaiseen pulaan joudun, en olisi seurannut pedon lumijälkiä.”
Katumus ja ahdistus toivat takaisin kärsimyksen, joka kuului
kuolevaiselle ruumiille.
”Mikään ei voi enää pelastaa minua. Ilma vaihtoi tuopit.
Hän tappoi minut…” Sanat takertuivat kurkkuun kuin kuura
kaarnaan. Nakertava kipu yltyi rinnassa, missä kaipauksen
kurmutoukka teki tuhojaan. Aukko laajeni laajenemistaan.
”Nielaisin suun täydeltä Mustan Akan myrkkyä”, hän ähkäisi
ja köyristyi sisuksia jäytävän tuskan ympärille. Myrkky korvensi
luuytimiä myöten. ”Tuuperruin Kuikan salin pöydän ääreen.
Luulin, että voisin huijata lovinoitaa.”
Jälkeenpäin oli helppo hahmottaa teon tyhmyys, mutta sitä
oli myöhäistä katua. Pahinta oli, että murhayritys oli juuri sellainen
kauheus, jonka tollelaiset olivat aina kuvitelleet hänen
kykenevän tekemään. Hän oli epätoivoissaan ja tahtomattaan
9