näkynyt jälkiä tai uraa, jotka olisivat vihjanneet, mihin hänen
olisi pitänyt suunnata. Valkoinen aava jatkui äärestä ääreen
koskemattomana kuin uusi lumi.
Äkkiä hän oivalsi, että oli ollut siellä aiemminkin. Nietokset
olivat saartaneet häntä myös painajaisissa, ja hän oli ollut niiden
keskellä mitätön kuin lumikirppu. Tuttu ahdistus iski kyntensä
rintaan, kun hän käsitti, ettei enää koskaan pääsisi pois
lumitasangolta. Tämän alemmaksi en voi vajota, hän ajatteli, ja
häikäisevä valkeus näkyi enää kuin kajastuksena syvän kuilun
pohjalta.
Et kuulu tänne. Pehmeä murahdus kuului jostain läheltä ja
veti hänet takaisin valoon.
Hänen ei tarvinnut kääntyä hopeanhohtoisen susihaltian
puoleen, sillä hän oli tietoinen siitä yhtä selvästi kuin se olisi
seissyt suoraan hänen edessään. Hän näki sen joka puolelta
kuin hänen aistinsa olisivat kietoutuneet sen ympärille ja
hän itse olisi ollut kaikkialla. Hän saattoi sulautua voimaeläimeensä
kiinteämmin kuin muuttuessaan ihmisestä sudeksi.
Valoaava
harsoutui Päiven hymyn kultaan, kun hän katseli sitä
henkiolennon kekälesilmillä. Hän aisti Hopeaturkin tassujen
pehmeyden ja lämmön kuin ne olisivat olleet hänen omat jalkansa.
Tuntemukset olisivat elävässä ihmisessä herättäneet
ihastusta ja jumalallista kaikkivoipaisuutta. Mutta hänellä ei
ollut harhoja siitä, mikä hän oli.
Et ole kuollut, susihahmoinen saivo-olento väitti tästä huolimatta.
Hopeaturkin lisäksi hän vaistosi pahantahtoisen olennon
läheisyyden. Tuttu vaaran aavistus painosti häntä kuin pään
yllä roikkuva ukkospilvi, mutta vaanija vetäytyi piiloon, kun
8