ja Tommo oli näkevinään ikiviisaan hengen silmissä hivenen
hämmennystä. Sen oli joskus vaikea ymmärtää kuolevaisen ihmisen
13
järjenjuoksua.
”En varmasti. En ikipäivänä olisi ottanut sutta voimaeläimekseni,
jos olisin saanut valita”, Tommo väitti. Kapinamieli
iski kipinää mustassa aukossa sydämen kohdalla.
Syvällä sisimmässäsi tiesit, millainen susi todella oli. Ei
vain julma metsänpeto.
”Kuinka vastasyntynyt muka tietäisi sellaista?”
Ihmisen henki ei ole vastasyntynyt. Se on ikuinen. Se muistaa.
Tommo nielaisi palan kurkustaan. Sitten hän muisti, kuinka
oli harhaillut yksin ja hylättynä metsässä ja yrittänyt liittyä
kuutamon valossa ulvovien susien joukkoon. Hänet oli otettu
vastaan terävin hampain ja ilkein irvistyksin.
”Susilaumaan minulla ei siitä huolimatta ollut asiaa.”
Olet ihminen, ja sinun on opittava elämään ihmisten laumassa,
susihaltia murahti pehmeästi kuin se olisi puhunut
pennulleen.
Hopeaturkin väite kuulosti järkevältä. Yhteys luomisen
keskustassa sykkivään Kaikkeuden sydämeen oli kestänyt
muutaman hitaan hengenvedon, mutta sinä aikana Tommo oli
ymmärtänyt elämän tarkoituksen. Nyt hän tunsi itsensä taas
erilliseksi, ja ikiviisaudet alkoivat hiipua muistista. Hän ikävöi
painottomuutta ja rauhaa, jossa oli leijunut hetki sitten. Samalla
osa hänestä ei tahtonut päästää irti elämästä. Miksi se oli
niin vaikeaa?
”En haikailisi takaisin, jos elämänlankani olisi katkennut
kokonaan”, hän älysi ja keskittyi ruumiiseensa. Aste asteelta