19
Ilmestys
Vanhempi sukupolvi näki nuo 1950-luvun pioneerit samaan aikaan
sekä merkillisinä uusina erikoisuuksina että uhkina. Muusikot
saattoivat olla heistä huvittavia lavatemppujensa, näyttävien ulkoisten
olemustensa ja, vanhempien silmissä, lahjattomuutensa takia. Mutta
samalla he olivat arveluttavia, koska heidän esittämänsä musiikki oli
selvästi kytköksissä mustaan kulttuuriin. Mikä vaikutus heillä olisikaan
nuoriin, joilla oli muutenkin liikaa luppoaikaa?
Rockin eteneminen olisi voinut pysähtyä jo tähän!
Mutta se pääsi livahtamaan nuorten makuuhuoneisiin. En usko,
että puhun vain omasta puolestani, kun sanon, että 1960-luvun nuori
ei ainoastaan kuunnellut levyjä. Hän tunsi ne. Ääniaallot lävistivät ja
kulkivat vartalon lävitse. Hämmästyttävällä tarkkuudella muovinkappaleen
pintaan kaiverrettujen uurteiden läpi kulkeva neula ja siitä syntyvä
ääni tarjosi jollakin selittämättömällä tavalla fyysisemmän yhteyden
kuulijaan kuin nykyaikainen digitaalinen musiikki.
Satuin olemaan Lontoossa, kun silloinen levymerkkini EMI järjesti
pienen tilaisuuden Sgt. Pepperin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Yhtiö
kutsui joitain artistejaan Abbey Roadille kuuntelemaan alkuperäisiä
analogisia neliraitanauhoja äänityksistä. En ole koskaan sen jälkeen
kuullut mitään vastaavaa. Vielä kaksi päivää sen jälkeen tuntui kuin
olisin ollut pilvessä. Ja olin vesiselvä.
Tutkimusten mukaan musiikista voi olla paljon hyötyä, kun yritetään
luoda yhteyttä autistisiin lapsiin. Samaa yhteyttä ei saada digitaalisen
musiikin avulla.
Muistan lukeneeni jostain, että levyn kulumiseen vaaditaan 200
soittokertaa. Korkeat äänet katoavat ensimmäisenä. Teknologiasta ei
ole vastusta teini-ikäisen intohimolle ja sinnikkyydelle.
Minä ylitin tuon rajan monta kertaa. Jouduin ostamaan uudet kopiot
ainakin Isley Brothersin ”Twist and Shoutista”, Four Seasonsin
”Sherrystä” ja Gene Chandlerin ”Duke of Earlista”.