15
Esipuhe
saattoi matkustaa paikkoihin tarkkailemaan välittämättä pätkääkään
omasta turvallisuudestaan.
Mies oli menettänyt bändinsä, parhaan ystävänsä, uransa ja elantonsa,
kaiken. Miksi? Jotta hän voisi tavoitella jotain abstraktia ideaa
oman olemassaolonsa perusteeksi?
Hän ei edelleenkään ollut varma edes siitä, halusiko hän olla keulahahmo,
joka hän soolouralla väistämättä olisi. Se onnistui häneltä kyllä
luonnostaan, mutta hän ei tarvinnut sitä. Kaikki mahtavat keulahahmot
tarvitsivat spottivaloa. Ihailua, hyväksyntää ja rohkaisua.
Ilman niitä jotain puuttui heidän sisältään.
Mies tarvitsi kyllä joitain noista asioista, mutta ei niin paljon eikä sillä
perinteisellä tavalla. Kun hän oli nuori ja kuvitteli kuuluvansa suosikkibändeihinsä,
hän ei koskaan ollut niiden nokkamies. Hän oli Beatlesin
George, Stonesin Keith, Kinksin Dave, Yardbirdsin Jeff ja Who’n Pete.
Hän nautti ihmisten katselemisesta, siitä, että sai istua katukahvilassa
ja vain olla. Tunnetun keulahahmon elämä ei voisi olla sellaista.
Ihmisjoukko ympäröisi hänet joka paikassa, aina. Et voi tarkkailla, jos
sinua tarkkaillaan jatkuvasti. Tämä ajatus herätti miehessä klaustrofobiaa.
Ja siinä hän kuitenkin oli, nokkamies, huovan alla takapenkin jalkatilassa.
Se oli omituinen tilanne. Ja silti yllättävän vapauttava. Hänen
mielensä oli epätavallisen kirkas. Hänestä tuntui, että hän oli viimein
löytänyt sen, mitä oli syntynyt tekemään.
Ja niin, kuten kreikkalaisten myyttien sankarit, hänkin kieltäytyi
näkemästä vääjäämättömästi lähestyvää traagista loppua ja lähti matkalleen.
Se oli hänen Odysseiansa, hänen kohtalonsa, ja hän oli päättänyt
täyttää sen tyynesti, määrätietoisesti ja pelottomasti.
Auto pysähtyi.
Missä he olivat? Kaikki talot näyttivät samanlaisilta. Kahdeksan
AZAPO:n johtajaa, viidakkoveitset vöillään, odotti miestä sisällä.