kesäisin heidän talonsa portilla. He varttuivat saman kadun varrella
ja tapasivat toisensa siellä, toisin sanoen Francis Streetillä
Libertiesissä, Dublinin köyhälistön alueella. Se oli vanhaa työläisaluetta,
josta Guinness ja muut panimot olivat kotoisin. Mutta
kun isäni oli kahdentoista, heidän perheensä joutui muuttamaan
Libertiesistä Crumliniin, jossa oli omakotitaloja ja joka sijaitsi
lähellä kaupungin keskustaa. Niinpä minun isäni vanhemmat
asuivat samalla kadulla kuin äitini vanhemmat, Keeper Roadilla.
Siksi vanhempani tapasivat samalla kadulla jossa varttuivat,
aivan kuten isänikin vanhemmat.
Äidinisäni on leipäkuski, ja hänellä on vanhanaikainen musta
liivi taskukelloineen ja pitkä musta takki sekä mustat housut. Hän
on hyvin pitkä ja laiha, ja hän näyttää laihdutuskuurilla olevalta
Éamon de Valeralta.
Hänen ja äidinäidin talo on samanlainen kuin useimmilla
vanhoilla ihmisillä. Seinillä ja takan yllä on haalistuneita paavin
kuvia sekä kuvia Pyhästä Piosta, Mariasta ja Jeesuksesta. Puolivälissä
kapeaa portaikkoa on hehkuvanpunainen pyhän sydämen
seinälamppu. Se on pelottava. Kukaan ei tahdo mennä yläkertaan,
kun muut valot eivät pala.
Äidinisäni ei pidä meikkaavista naisista. Ne ovat hänen
mukaansa varsinaisia ”Isebelejä”. Hänen solvauksensa ovat usein
raamatullisia. ”Juudas!” hän huutaa, kun jonkun tietyn henkilön
nimi tulee puheeksi. Tai ”helskatin jeesus!”. Hän ei tahdo elämältä
muuta kuin hiljaisuutta, mutta hän ei osaa ääntää kunnolla
tuota englanninkielistä sanaa quiet, koska hän on kotoisin Westmeathistä.
Hän karjuu meille sanomalehtensä reunan yli: ”Quite!
Quite!”, kun äidymme liian äänekkäiksi, mikä saa meidät kikattamaan,
koska se tarkoittaa ”aivan, aivan”, ja sitten hänen on
20
karjuttava uudelleen.
Korvatakseni hänelle aiheuttamamme piinan seison iltaisin
kahdestaan hänen keinutuolinsa takana ja keinuttelen häntä