kirjoittaa kaiken päiväkirjaan, jotta en unohtaisi. Oli silti välttämätöntä,
että päästin sisäisen lapseni ääneen, sillä hänen täytyi
saada puhua. Ja koska tein niin, hän on nyt vanhempi ja päättänyt
jäädä noin seitsemäntoistavuotiaaksi.
Haluan kertoa, että tunnen syvää ja rajatonta rakkautta ja
myötätuntoa molempia vanhempiani kohtaan, jotka tekivät parhaansa
aikana, joka oli kovin vaikea Irlannille ja irlantilaisille.
Isäni on edelleen idolini. Hän on kantanut enemmän tuskaa kuin
kukaan muu tuntemani ihminen ja tehnyt sen sankarillisesti.
Sukumme soluissa on sotilaiden dna:ta. Isosetämme ja iso-isosetämme
olivat sotilaita. Ja se dna on siirtynyt sekä isälleni että
11
minulle.
Toivon kovasti, etten loukkaa tai järkytä ketään perheestäni,
kun päästän sisäisen lapseni ääneen. En puhu tässä kirjassa
kenenkään muun kokemuksista kuin omistani. Pyydän etukäteen
anteeksi, jos olen kirjoittanut jotakin, mikä tuottaa mielipahaa. Se
ei ole ollut tarkoitukseni.
Pyrkimykseni on ollut kerätä lattialta kaikki palapelin palaset,
jotka ovat minä itse, ja katsoa, saisinko koottua ne. Harras toiveeni
on tulla ymmärretyksi. Olen halunnut myös, etteivät asiasta
tietämättömät henkilöt kertoisi minun tarinaani, kun olen poissa.
Kuten olisi käynyt, ellen kertoisi sitä nyt itse.
Taiteilijana toivon ennen kaikkea, että innostaisin tiettyjä
ihmisiä olemaan sellaisia kuin he ovat. Yleisöni tuntuu koostuvan
ihmisistä, jotka ovat kärsineet siitä, että ovat sellaisia kuin ovat.
Aina ei ole helppoa olla vihreä, it ain’t easy being green – ehkä
kuulijani eivät tiedä, että juuri heidän ansiostaan voin olla se, joka
olen. Lavalla saan aina olla aidosti oma itseni.
Lavan ulkopuolella en niinkään. Kukaan ei ole koskaan
ymmärtänyt minua, en edes minä itse – paitsi laulaessani.
Toivon silti, että tätä kirjaa on mahdollista ymmärtää.
Ja jos ei ole, ehkä sen ymmärtämistä voi kokeilla laulamalla.