heidän vaalivan yksityisyyttään, ja toisia, koska tahdon heidän
raivostuvan, kun he turhaan etsivät nimeään.
Olemattomiin vaipumiseni selittää sen, miksi kirjassa on kaksi
selvästi erilaista ääntä. Toinen niistä päätyy repimään paavin
kuvan vuonna 1992, ja sen jälkeen ilmaantuu uusi ääni. Se johtuu
siitä, että minulta kesti neljä vuotta kirjoittaa mitään ”paavin
lukujen” jälkeen (yö ennen Saturday Night Livea ja yö sen
jälkeen); nuo vuodet kuluivat psykiatrisissa laitoksissa ja niiden
ulkopuolella, kun yritin selvittää itselleni, miksen ollut läsnä itselleni.
Myöhemmin uusi ääni alkoi puhua minussa. Ja toivon, että
lukija hyväksyy tämän selityksen. Parempaankaan en usko pystyväni.
Ensimmäinen ääni tuntuu aaveen ja myöhempi elävän naisen
ääneltä. Kumpikin niistä on yhtä tärkeä. Koin symbolisen kuoleman
ja jälleensyntymisen. Ja sen voi kuulla. Olen itse asiassa
10
varsin ylpeä siitä.
Mitään Booker Prizea minun on turha odotella. En ole kirjoittajana
mikään Bob Dylan tai Shakespeare tai edes samaa luokkaa
kuin uskomaton veljeni Joseph. Mutta olen kertonut tarinani sellaisena
kuin sen muistan ja yrittänyt kirjoittaa sen tavalla, jolla
puhun. Kuvittelin puhuvani tietylle ihmiselle, kun kirjoitin tai
puhuin näitä lukuja. En aio kuitenkaan kertoa, kuka tämä henkilö
on.
Olin hyvin nuori, kun urani lähti nousuun. Minulla ei ollut
aikaa enkä ottanut itselleni aikaa ”itseni löytämiseen”. Luulen
kuitenkin, että tämän kirjan sivuilla tapaatte tytön, joka löytää
itsensä, ei menestymällä musiikkialalla vaan tarttumalla tilaisuuteen
ja tietoisesti ja aidosti kadottamalla järkensä valon. Sillä kun
ihminen on kadottanut sen, hän voi löytää sen uudelleen ja osaa
sen jälkeen elää paremmin elämäänsä.
Olen nyt vanhempi nainen, jolla on erilainen ääni. Joten tämä
on vasta ensimmäinen muistelmani. Aion elää pitkän elämän ja