vasenta kättäni, jotta kasvoni pysyisivät paikoillaan. Ylhäällä
soivien koskettimien alapuolelta kuulin useita toisiinsa sotkeutuneita
ääniä, jotka kuiskivat toistensa päälle. En saanut niiden
sanoista selvää, niitä oli niin monta.
Singahdin ylös ja kysyin: ”Keitä ne ovat?” Piano vastasi: Historiaa.
Se sanoi: Ne ovat jumissa. Ne eivät pääse ulos, jos kukaan
ei soita minulla, enkä pysty hengittämään, kun ne kaikki ovat
sisälläni. Se sanoi: Ei haittaa, vaikka soittaisit kuinka huonosti.
Tarvitsen vain kosketusta. Soita minua hyvin pehmeästi ja varovasti,
aivan hipaisten, sillä minä olen herkkä olento ja kummitukset
ovat kovin arkoja.
Minä sanoin: ”Mutta sinä et kertonut vieläkään, keiden ääniä
ne ovat.” Se sanoi, ettei se tahtonut kertoa. Kysyin, miksi. Se
sanoi: Sodan takia. Se sanoi: Lapsen ei kuulu tietää sodasta. Se
sanoi: Ihmiset eivät puhu, joten heidän tunteensa siirtyvät soittimiin.
Se sanoi: Kummitukset ovat asioita, joita ihmiset eivät tahdo
17
muistaa.
Vanhempieni talossa me polvistuimme jouluaattoyönä eteisaulassa
kehdon ääreen laittamaan Jeesus-vauvan seimeen, koska se
ei saanut olla siinä ennen keskiyötä, ja sitten me lauloimme lauluja,
jotka saivat minut itkemään.
Isä joutui kantamaan minut polviltani yläkertaan sänkyyn. En
pystynyt kävelemään kunnolla, koska joululaulut olivat minun
ruumiissani. Ne koukistivat ja vääntelivät minua niin, etten kyennyt
seisomaan suorassa. Isä ymmärtää sen, että laulut itkettävät
minua. Hän ei pidä sitä omituisena. Pelkään aina, että olen kummallinen,
kun laulut saavat minut itkemään ja tekevät raajarikoksi,
ja olen vasta lapsi. Isä laulaa minulle Scarlet Ribbonsia,
kun hän on peitellyt minut sänkyyn. Hänen äänensä kuulostaa
tosi surulliselta. Hän on usein surullinen. Niin kuin minäkin.