huomasi useita Martina Colen, Kimberley Chambersin ja Ian Rankinin
kirjoja. Kempson opasti hänet salin perällä olevaan huoneeseen.
Täällä häntä tervehti vaivaantuneesti hymyilevä mies, entinen
rikosylikonstaapeli, joka oli vielä hiljattain yksi hänen pätevimmistä
alaisistaan.
Pitkä ja harteikas Guy Batchelor nousi tuolistaan.
Jokin aika sitten Batchelor oli mennyt täysin raiteiltaan, kietoutunut
valheiden verkkoon rakastajattarensa takia, jolle hän oli lupaillut
yhteistä tulevaisuutta. Sikäli kuin hän puhui totta, tilanne oli
johtanut raivokkaaseen riitaan ja tapahtumaketjuun, jonka päätteeksi
nainen oli lojunut kuolleena kylpyammeessa ja Batchelor oli
joutunut paniikkiin. Tästä alkaneessa syöksykierteessä hän oli yrittänyt
itsemurhaa, ja Grace oli vaarantanut henkensä estääkseen
19
sen.
Grace oli koko elämänsä ja uransa ajan pyrkinyt näkemään ihmisten
parhaan puolen. Hän uskoi, että useimmat ihmiset – tiettyjä
poikkeuksia lukuun ottamatta – olivat pohjimmiltaan kunnollisia ja
ajautuivat väärälle polulle jonkin sellaisen takia, mikä ei ollut heidän
hallinnassaan. Syy saattoi olla väkivaltaisissa vanhemmissa tai
jossakin, mikä tapahtui myöhemmin elämässä.
Niinpä hän päätti suostua, kun Guy kirjoitti tarjoavansa arvokkaita
tietoja ja pyysi häntä käymään. Häntä kiinnosti kuulla, mitä
Guylla oli sanottavaa, mutta toisaalta hän halusi vain jutella tämän
kanssa. Ja ehkä jollakin vaatimattomalla tavalla auttaa miestä, joka
oli mennyt niin sekaisin, että tuhosi elämänsä ja monen muunkin
elämän.
Hän ei silti suhtautunut tapaamiseen varauksettomasti.
Paikka oli tavallinen kuulusteluhuone. Metallipöytä, kovat tuolit,
laajakulmainen valvontakamera katonrajassa. Pöydällä oli punainen
muistikirja.
”Odotan tuossa ulkona”, Andrew Kempson sanoi. ”Tulen tunnin
päästä, mutta huutakaa, jos tarvitsette apua.”
”Enpä usko”, Grace sanoi.
Kempson kohautti hartioitaan, ja hänen ilmeensä sanoi: ”Ei sitä
tiedä”. Sitten hän sulki oven hiljaa. Moni muu vartija olisi tehnyt sen
äänekkäämmin.