Venäläistämisprosessi jatkui vaihtelevalla
intensiteetillä, ja muun muassa vuoden
1905 lakkoliikehdintä Venäjällä pakotti Nikolai
II:n keskeyttämään helmikuun manifestin
toimeenpanon Suomessa. Vuonna 1908
12
alkoi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu jakso.
Kenraalikuvernööriksi nimitettiin Nikolai
Bobrikovin lähimpänä alaisena aikanaan
toiminut Franz Albert Seyn. Suomea ajettiin
taas tiiviimmäksi osaksi Venäjän valtakuntaa.
Vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki,
joka avasi kaikille venäläisille mahdollisuuden
suomalaisiin virkoihin. Varmistaakseen valtansa
Venäjä ryhtyi keskittämään Suomeen
sotajoukkoja, joiden määrä kesällä 1914 kohosi
30 000 mieheen. Venäläistämispolitiikan
vastustajia rankaistiin ankarasti, kuten
karkottamalla Siperiaan, viraltapanoin ja vankilatuomioin.
Suomi oli julistettu sotatilaan 1. elokuuta
1914. Marraskuun 17. päivänä julkaistiin
Suomen lehdistössä Venäjän keisarikunnan
päätös Suomen suuriruhtinaskunnan täydellisestä
venäläistämisestä. Tämä vauhditti irtautumisliikettä
ratkaisevasti. Helsingin ylioppilaspiireissä
voimistui periaate, että maan
suomalaisuuden heikentämistä ei voi seurata
passiivisena, vaan heikentämistoimenpiteitä
vastaan täytyy oma-aloitteisesti järjestää
vastatoimia. Niinpä ajateltiin hankkia sotilaskoulutusta
sellaiselta Venäjän ulkopuoliselta
maalta, jolla olisi sekä kyky että halu järjestää
ja antaa koulutusta. Entinen emämaa Ruotsi
kieltäytyi puolueettomuuteensa vedoten tukemasta
”suomalaisia kapinallisia”. Näin Venäjän
vihollismaa maailmansodassa, Saksa,
jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.
Saksa oli vuosien saatossa muodostunut
monelle suomalaiselle korkeakoulu- ja yliopisto
opiskelijalle kulttuuriltaan, historialtaan ja
kieleltään tutuksi maaksi. Sen voimakas tekninen
ja teollinen kehitys oli vuosikymmenien
ajan houkutellut suomalaisia opiskelijoita
sen teknillisiin korkeakouluihin. Askel
Ruotsin vallan aikaisten lakien ja uskonnon
piiristä saksankielisen kulttuurin ja protestanttisen
uskonnon Pohjois-Saksaan ei ollut
silloisessa suomalaisessa opiskelijamaailmassa
ylitsekäymättömän pitkä. Askeleen
ottamista helpotti entisestään Saksan asevoimien
alkumenestys maailmansodan Venäjän
vastaisissa sotatoimissa. Ostrobotnian
talossa Helsingissä 20. marraskuuta 1914
pidetyn kokouksen päätöksellä lähetettiin ylioppilaat
Walter Horn ja Bertel Paulig joulukuun
alussa Tukholmaan, missä he yhdessä
professori Herman Gummeruksen kanssa laativat
Saksan yleisesikunnalle lähetettävän kirjeen.
Siinä pyydettiin, että 200 suomalaista
ylioppilasta otettaisiin Saksaan sotilaalliseen
koulutukseen.6
Saksalaisesikunta vastaanotti kirjeen joulukuussa
1914. Sotaministeriön kokouksessa
26. tammikuuta 1915 päätettiin, että maksimissaan
kahdensadan miehen kouluttaminen
olisi mahdollista. Vapaaehtoisten tulisi olla
”hyvistä perheistä lähtöisin olevia, sivistyneitä
ja luotettavia miehiä”. Kurssi toimeenpantaisiin
Preussin armeijan suurella 20 000
miehen leiri- ja ampuma-alueella Lockstedter
Lagerissa noin 60 kilometriä Hampurista
pohjoiseen. Saksan myönteinen päätös välitettiin
sähkeitse salakielisenä Helsinkiin aktivisti
Harald Öhquistille 2. helmikuuta 1915.
Kurssin pituudeksi päätettiin kaksi kuukautta
ja sen päättymisajankohdaksi huhtikuun loppu.
Kurssin nimeksi annettiin Pfadfinderkursus,
partiolaiskurssi, ja sen johtajaksi määrättiin
Saksan partioliikkeen toiminnanjohtaja
Maximilian Bayer.