tavannut ketään. Silloin hän tahtoi lukea kirjaa. Tai mahdollisesti tavata
ystäviä ja jutella. Yhtä ystävää.
Kimakka lapsenkiljaisu merkitsi, että oli aika palata muiden luokse.
Malin oli tuttuun tapaansa pysynyt sisällä Agneta-äidin kanssa.
Hän ei ollut koskaan pitänyt puutarhasta. ”Yäk, matoja ja siiroja”,
kuului hänen tuomionsa jo kuusivuotiaana, ja siinä kannassa hän oli
pysynyt.
Tumma Lotta ja vaalea Malin. Taitava isosisko ja hemmoteltu pikku
prinsessa.
Lähes parodisen tyypillisen pikkusiskon tapaan Malin ei ollut auttanut
äitiään siivoamaan, pakkaamaan eikä tiskaamaan, Lotta totesi.
Sen sijaan hän oli noutanut vintiltä laatikollisen vanhoja vaatteita
ja etsi parhaillaan vintagelöytöjä lapsilleen.
”Tahdotko tosiaan vanhoja vaatteita?” Agneta kummasteli.
”Nämä ovat superhienoja”, Malin sanoi ja esitteli vaaleansinisiä
plyysihaalareita omasta lapsuudestaan.
Malin oli vaaleine hiuksineen ja tummine kulmakarvoineen kopio
äidistään. Oli ilmiselvää, että Agneta oli ollut säteilevä kaunotar, ja
kohta 70 vuoden iässä hän keräsi yhä katseita kaupungilla. Vaikkei
hän itse pannut merkille. Sekä äiti että tytär olivat kauniita tavalla,
joka sai heidän tapaamansa ihmiset tahtomaan heille vaistomaisesti
hyvää. Ikään kuin heidän kauneutensa olisi kummunnut sisimmästä,
ja siksi heitä ei kadehdittu.
Sillä välin kun Malin ja Lotta seurustelivat vanhempiensa kanssa
ja lapset siivosivat, siskosten aviomiehet olivat tavalliseen tapaansa
vetäytyneet syrjään. Juttelemaan työstä, autoista tai kylpyhuoneremontista,
josta he saattoivat vaihtaa ajatuksia. Christian prässätyssä
paidassa ja kiiltävissä kengissä, Petter shortseissa ja sandaaleissa.
He eivät oikein viihtyneet toistensa seurassa – liikemies ja kulttuuribyrokraatti.
Kumpikaan heistä ei liioin viihtynyt mahtavan appiukon
10