leikkiä lapsina. He ottivat aurinkoa lumikinosten välissä jo ensimmäisinä
kevätpäivinä, ”pilvistyivät” pilvisinä kesäpäivinä ja leikkivät kesät
läpeensä, että aurinkotuolit olivat veneitä, autoja, lentokoneita, avaruusraketteja
tai laitureita, joilta he hyppivät kuviteltuun veteen.
Kun siskokset kasvoivat liian suuriksi leikkeihin, aurinkotuolit siirrettiin
puutarhavajaan, ja siellä ne olivat lojuneet siitä lähtien. Sen
sijaan Stellan-isä oli levännyt niillä salaa puutarhatöidensä lomassa,
mutta hänet oli paljastanut aurinkotuolien kevyt natina, joka kantautui
seinien läpi.
Nyt vaja oli pikemmin muistomerkki menneeltä ajalta. Vain puutarhapöydän
nosti ulos joka vuosi puutarhuri Jocke, joka ilmestyi yhä
paikalle kellontarkasti, vaikka oli jäänyt eläkkeelle kauan sitten. Mies
ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan maksua. Hän oli käynyt
hoitamassa puutarhaa joka viikko siitä lähtien, kun Stellan ja Agneta
vastanaineina muuttivat taloon 70-luvun alussa, ja sama meno oli jatkunut
eläkkeelle jäämisen jälkeen ilman, että kumpikaan osapuoli oli
sitä pyytänyt. Ehkä hän tarvitsi vakituisen rutiinin, jotta ei taantuisi.
Lotta raotti vajan ovea, ja lämpö löyhähti häntä vastaan. Kesän
kuumuus sai vajan tuntumaan leivinuunilta.
”Ettekö aio ottaa tuota ikkunaa takaisin käyttöön?” hän ihmetteli
ja osoitti takaseinän ikkunan eteen naulattua vanerilevyä. ”Emme ole
enää lapsia, ei ole mitään vaaraa, että vakoilisimme.”
”Ei, mutta nyt on uusia pieniä vakoojia”, Stellan sanoi ja hymyili.
”Heitä kiinnostavat vain ruutuaikansa, kännykkänsä ja tablettinsa.”
”Pyydän Joaa poistamaan sen. Ikkunasta on näkymä todella kauniiseen
kellokuusamaan, mutta enhän minä ole täällä enää yhtä usein
kuin ennen.”
”Et enää lainkaan, sanoisin”, Lotta sanoi ja antoi katseensa viipyä
ruostuvissa aurinkotuoleissa.
”Tämä on sinulle”, Stellan Broman sanoi tyttärelleen ja ojensi tälle
8