Nyt siskokset miehineen olivat tulleet hakemaan lapsensa kotiin.
Tuntui miltei siltä kuin talo olisi huokaissut helpotuksesta, että rauha
laskeutuisi pian ja kaikki palaisi normaaliksi.
Ovi puutarhaan oli auki, ja Lotta käveli siellä ikääntyvän isänsä
vierellä tämän osoitellessa tuoreimpia lisäyksiä kukkapenkeissä ja istutuksissa.
Useimmat kukat Lotta tunsi jo, mutta joitakin uusia oli
ilmestynyt joukkoon. Stellan-isä piti joistakin vakiintuneista suosikeista
ja vaihteli mielellään loppuja.
Kaikkein kauneimmillaan kukat olivat hänen mielestään juuri ennen
kuin ne puhkesivat kukkaan. Kun nuput alkoivat avautua. Siinä
isä ja tytär erosivat toisistaan.
Lotta kuunteli tarkkaavaisesti isäänsä, kun tämä esitteli innokkaasti
kukkaloistoa: päivänhattuja, tarhasalkoruusuja, sinisiä ritarinkannuksia,
puutarhaan levinnyttä punakoisoa, mäkimeiramia, minttua,
siankärsämöä ja keltamaitetta. Isä rakasti kukkiaan, ja Lotta muisteli,
kuinka paljon aikaa isä oli viettänyt puutarhassa hänen lapsuudessaan.
Isää ei saanut häiritä puutarhassa, mutta he olivat aina tienneet,
missä hän oli.
Kun Stellan-isä vaikeni vetääkseen henkeä, Lotta kääntyi hienotunteisesti
poispäin ja oli tarkastelevinaan taloa – tyylipuhdasta funktionalismin
inspiroimaa kotia, jonka hän tunsi kuin omat taskunsa ja
jota hänellä ei oikeastaan ollut mitään syytä katsella. Isoja ikkunapintoja
ja kahta terassia, joilta oli upea näköala Mälarenille ja Kärsönille.
Sitten katse osui puutarhapolun kahteentoista raskaaseen kivilaattaan,
joiden yli hän ja Malin olivat juosseet niin monia kertoja ja joita
isä kutsui leikillisesti kahdeksitoista askelmaksi parempaan elämään,
sillä ne johtivat puutarhavajaan. Siellä hän saattoi kenenkään häiritsemättä
omistautua sille, mitä rakasti eniten elämässä.
Kivilaattojen asentaminen oli ollut niin työlästä, että Stellan oli sanonut,
että nyt ne saisivat olla paikoillaan ikuisesti. Ja siitä oli kulunut
6