nyt neljäkymmentä vuotta, joten isä osui ehkä oikeaan ennustuksessaan.
Lotta katsoi isäänsä. Tämä oli kahdeksankymmentäviisivuotias,
mieli oli yhtä terävä kuin aina ennenkin mutta ruumis oli väsynyt ja
vanhentunut. Sillä tavalla että nykyään isältä jäi ajamatta osia kaulastaan,
kun hän ajoi partaansa. Hän oli aina ollut pitkä, mutta nyt
hän oli painunut kumaraan. Isot silmälasit, jotka olivat olleet hänen
tuntomerkkinsä niin kauan kuin Lotta muisti, keikahtivat helposti vinoon,
ja katse sankojen takana oli samea.
Lotta oli lähes yhtä pitkä kuin Stellan, mutta muuten he eivät juuri
näyttäneet toisiltaan. Isän hiukset olivat olleet tummanvaaleat, tyttären
mustat. Perintö voimakastahtoiselta isoäidiltä, Stellanin mukaan.
Ja siinä missä hänen katseensa oli ystävällinen ja lämmin, Lotan katse
oli tarkkaileva ja epäluuloinen.
”Emmekö voisi istuutua hetkeksi”, Lotta ehdotti, sillä hän huomasi,
että isä oli väsynyt, ja tiesi, ettei tämä koskaan myöntäisi sitä.
He istuutuivat haalistuneelle vihreälle penkille puutarhavajan ulkopuolelle.
Stellan leyhytteli itseään paperilautasella, jolla oli lojunut
kukkasipuleita, ja Lotta kuivasi hikeä otsaltaan. Kuumuus tuntui lähes
luonnottomalta. Se oli pitänyt koko maata otteessaan koko toukokuun
eikä osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi laantumassa nyt
kesäkuussa.
Miten usein he olivatkaan istuneet tässä yhdessä. Penkki lepoon,
mutta kaikki työkalut käden ulottuvilla: tässä sitä keräsi voimia samalla,
7
kun valmistautui.
Ainakin itselleen saattoi uskotella niin.
Vajassa oli pinoittain pihakalusteita ja puutarhanhoitovälineitä,
joita ei ollut käytetty vuosikymmeniin. Rikkaruohokuokkia, sadettimia,
kuparinen kastelukannu, nyt jo homeinen raidallinen riippumatto
ja natisevat vanhat aurinkotuolit, joilla siskokset olivat rakastaneet