kukan. Joka kerta kun Lotta kävi tervehtimässä isäänsä, tämä antoi
hänelle kasvin tai sipulin puutarhastaan hänen pieniin keittiöviljelmiinsä,
ja hän otti sen kiitollisena vastaan.
”Mikä se on?” hän kysyi.
”En tiedä. Silkkikukka, luullakseni. Jocke on istuttanut sen.”
”Väität noin aina.”
Lotta hymyili isälleen.
Joachim oli aina ollut itsestään selvä osa hänen elämäänsä, ja Jocke
ja isä olivat aina kinastelleet siitä, kumpi tiesi eniten kukista. Rehellisesti
sanottuna hän oli oppinut enemmän kasveista ja istutuksista
Jockelta kuin Stellan-isältään. Mutta hän muisteli silti lämmöllä isän
puutarhakiinnostusta lapsuudessaan, koska sen vuoksi isä oli ollut kotona.
Ei töissä, eikä talossa kollegojen ja ystävien ympäröimänä. Ei
loisteliasta juhlintaa eikä töitä, vain hiljaista kuopsuttelua kukkapenkeissä.
Isän elämä oli ollut niin paljon rauhallisempaa kolmenkymmenen
viime vuoden ajan. Kaipasiko hän mennyttä? Kaiken huomion keskipisteenä
9
oloa?
Jos ei muuta, niin isän työ oli ainakin antanut hänelle ja Malinille
erilaisen lapsuuden, jota kaikki heidän ystävänsä olivat kadehtineet.
Ja mitä merkitystä sillä oikeastaan olisi ollut, jos isä olisi ollut kotona
enemmän eikä olisi suoraa päätä sulkeutunut takkahuoneeseen tai
paennut puutarhaan heti ovesta tultuaan? Heillä oli sentään aina ollut
äiti.
Oli myös ollut kiistatta jännittävää nähdä kaikki ne kuuluisat kasvot
ja lukuisat juhlat talossa, tempaukset ja aikuiset, jotka tekivät
kummallisia juttuja.
Kenties vanhempien yltiösosiaalinen elämä oli tehnyt hänestä tällaisen
erakon? Sisimmässään asuvan työnarkomaanin hän oli takuulla
perinyt isältään, mutta kun hän ei tehnyt töitä, hän ei mielellään