Salamurhaajien yö
oli von kuten hänen oikeassa aatelisnimessään). Lisäksi hänet oli
merkitty suurlähetystön henkilöstöluetteloon tahallisen epämääräisesti
18 .
”avustajaksi”. Vielä paremmin kulissia vahvisti se, että hän
eläytyi antaumuksella rooliinsa, joka parhaiden valepukujen tavoin
istui hänelle kuin valettu. Karsthoff ajeli kiiltävällä Cadillacillaan
ympäri Lissabonia, monesti lemmikkiapinansa vierellään ja
pieni kokaiiniputeli taitavasti räätälöidyn tumman diplomaatinpukunsa
taskussa. Kaikki illat kuluivat juhliessa. Hän oli niin pröystäilevä
ja huikentelevainen, ettei liittoutuneiden agenteille, joita
vilisi puolueettomassa Lissabonissa kuin muurahaisia, pälkähtänyt
päähänkään epäillä häntä kollegaksi, saati saksalaisten tiedustelupomoksi.
Lentokentällä päivystävä vakooja soitti juuri Karsthoffin
yksityisnumeroon, jonka viisi numeroa jokainen paikallinen
Abwehrin agentti muisti vaikka unissaan.
Onni suosi Karsthoffia, sillä hän sattui istumaan kirjoituspöytänsä
ääressä – ehkä hän oli tullut juuri töihin, tai kenties hän
oli vasta kotimatkalla pitkän yön jälkeen ja edelleen juhlatamineissaan,
mikä ei olisi ollut yhtään sen epätodennäköisempää – kun
puhelin soi aamutuimaan. Hän kuunteli tarkasti, koska tarvitsi
ehdottomasti yksityiskohtaiset tiedot Ibiksen lentosuunnitelmasta.
Hän tiesi välittömästi, että hänen oli tehtävä päätös, joka voisi
vaikuttaa hänen uraansa – ja mikä olennaisempaa, koko sodan
kulkuun. Ja se oli tehtävä nopeasti.
Wehrmachtin tärkeimpiä tukipilareita oli sääntöjen ja toimintaohjeiden
ehdoton noudattaminen. Se oli yksitotinen instituutio,
joka edusti tyypillistä saksalaista täsmällisyyttä. Yhteydenotto
Luftwaffen Pohjois-Atlantin yksiköihin tuli hoitaa kiveen hakattujen
ohjeiden mukaan, jotka löytyivät itse valtakunnanmarsalkka
Hermann Göringin hyväksymästä opuksesta ”Luftwaffen ohjesääntö
nro 16: Ilmasodankäynti”. Komentoketjun lenkkien oli kilistävä