Prologi
Saappaiden rytmikkäät iskut asfalttiin kuulostivat siltä kuin meri olisi
saavuttanut Prahan. Ja millainen meri! Askeleet olivat kuin aaltoja,
niin sitkeitä ja raivokkaita, että niiden olisi voinut luulla piiskaavan
rantakiviä.
Herbert Levin oli päättänyt sulkea niiltä silmänsä. Hän ei
suostunut pitämään tärkeänä sitä, mitä ulkona tapahtui: hän ei hyväksynyt
tapaa, jolla historia kulki. Hän halusi uskoa, että jos ei näkisi mitään,
maailma pysyisi sellaisena kuin se oli aina ollut eikä tulisi sellaiseksi
kuin se oli muuttumassa. Todellisuus ei kuitenkaan taipunut hänen
toiveisiinsa.
Hän lähestyi vastahakoisesti ikkunaa ja turhautuneen sivustakatsojan
tavoin kurkisti halveksuvasti toisesta kerroksesta kadulle. Valkoisenaan
ripottelevista lumihiutaleista välittämättä sotilaat marssivat kadulla muodostelmassa.
Täydellisessä suorakulmiossa marssi seitsemän miestä rinnakkain
kahdessakymmenessä rivissä, minkä jälkeen oli väli, ja sen takana
toinen samanlainen suorakulmiollinen sotilaita, taas toinen väli ja
seuraava suorakulmiollinen sotilaita. Heidän jalkansa liikkuivat niin suorina,
että näytti kuin heillä ei olisi polvia. Ylös, alas – marssi oli tahdistettu
kuin kellokoneisto – ylös, alas – samantahtiset liikkeet. Saappaat ylös,
saappaat alas, satava lumi kasvoi valkoisiksi kasoiksi. Valkoinen lumi ja
mustat sydämet. Teräskypärät, pistinkiväärit, heijastukset metallissa, kiväärit
kiinnitettyinä selkiin. Vain jalat ja saappaat liikkuivat, ylös ja alas,
ylös ja alas. He eivät olleet miehiä vaan koneita, suorakulmioita suorakulmioiden
jälkeen, robottien kulkue. He eivät välittäneet hienotunteisuudesta,
tärkeää oli vain tehokkuus, vaikuttavuus, järjestys – ja voima.
13