– Hyvää matkaa, isä sanoi. – Muista varoa maantierosvoja.
– Hei sitten, Taaro vastasi, vaikka hänen jalkansa tuntuivat maahan
liimatuilta.
Hän ei ollut valmis lähtemään. Hän ei tiennyt tulisiko hän koskaan
olemaankaan, mutta hän olisi joka tapauksessa mieluummin palannut
kotiin ja yrittänyt huomenna uudestaan.
Tsirkep tuli istumaan isän olalle ja päästi matalan rääkäisyn. Äiti veti
henkeä ja hyräili Taarolle lyhyen melodian. Se oli Taarolle yhtä tuttu kuin
hänen nimensä: sillä häntä oli tervehditty niin kauan kuin hän muisti, ja
sanstelaiseen tapaan sävelmä kuului pelkästään hänelle.
Sen rohkaisemana Taaro otti askelen, ja sitten toisen. Jalat veivät
häntä alas polkua niin kuin tehtävä olisi ollut niille ihan helppo. Metsänrajassa
hän vilkaisi vielä kerran taakseen. Vanhemmat vilkuttivat
hänelle, ja sitten Taaro näki heidän kääntyvän kohti vuorta.
Hän oli omillaan.
Taaro kulki metsässä. Se oli hänelle tuttu – hän oli vaeltanut täällä
monta kertaa aikaisemminkin ja nähnyt, miten jäätävä usva luikerteli
alas vuorilta tummien havupuiden sekaan. Tällä kertaa hän kuitenkin
katseli ympärilleen aivan uusin silmin, koko ajan tarkkaillen ja etsien.
Isän mukaan hän kyllä tietäisi, kun oikea eläin tulisi häntä vastaan,
mutta hänestä tuntui silti, ettei hän voinut antaa keskittymisensä herpaantua
hetkeksikään. Kumpas voisi ilmestyä hänen eteensä hetkenä
minä hyvänsä. Taaro mietti, millaisen eläimen hän saisi. Linnun niin
kuin isä, vai jotain suurempaa niin kuin äiti. Oli tietenkin myös kolmas
vaihtoehto: mikään eläin ei hyväksyisi häntä kumppanikseen.
Taaro tiesi, että se oli harvinaista. Isä oli sanonut, ettei niin käynyt
melkein koskaan ja että sitä oli turha pelätä. Taaro ei kuitenkaan pystynyt
olemaan ajattelematta, millaista olisi palata kotiin ja kertoa, että
hän oli epäonnistunut. Pelkkä ajatuskin kuristi kurkkua. Ehkä silloin
oli parempi olla palaamatta.
7