Keskiviikko 23.8.1933
No nyt se myrkyn lykkäsi. Olin äsken pahaa aavistamatta tuputtelemassa
ihojauhetta nenälleni kamarini peilin ääressä, kun
kärrynpyӧrät rahisivat pihasoraa vasten, ja ikkunaan ehdittyäni näin
ruustinnan hattupäisen hahmon häviävän
etuovesta sisään. Viivyttelin
alakertaan menoa, piirsin kulmatkin, koska tiedän niiden korostamisen
Elsaa erikoisesti
ärsyttävän, ja taputin vielä varmemman vakuudeksi
colognea korvan taakse (vaikka niin hullu en sentään ole,
että olisin huulet punannut).
Kun lopulta maleksin alakertaan, oli salin ovi vedetty visusti kiinni.
”Kuka siellä on?” kysyin Hilmalta, joka astui ulos salista kuparisen
kahvipannunsa kanssa. ”Vain Elsa ja ruustinna, niinkӧ?”
Hilma vain nyӧkkäsi ja kiirehti tupaan. Minä seurasin.
”Mitä ne puhuvat?”
”Ehän mie siit mittää tiiä”, Hilma mutisi. Hän rupesi leipomaan
piirakoita, taikina oli jo tehty ja puuro keitetty. Sen seitsemät sortit
oli näkӧjään viety jo etukäteen saliin, mikä tarkoitti sitä, että Elsa oli
osannut odottaa ruustinnaa, vaikkei ollut siitä minulle mitään virkkanut.
Katselin kuinka piirakankuoret pyӧrivät Hilman käsissä, kun hän
kaulitsi niitä pulikallaan. Pyӧrähdys, kaulinta, pyӧrähdys, kaulinta,
kunnes niistä tuli säännӧllisen pyӧreitä, kuin muotilla otettuja.
7